Joulukuun esine 2024

Joulukuun esine on tonttukoriste

Museon tonttu on kertoman mukaan 1940-luvulta ja tehty alkujaan Sakkolassa, rajantakaisessa Karjalassa. Se on valmistettu kreppipaperista, joka tuohon aikaan oli erityisen suosittu joulukoristeiden valmistusmateriaali, kun askartelutarvikkeista oli yleisesti pulaa, samoin ostokoristeista. Jos ostokoristeita oli tarjolla, harva halusi käyttää niihin rahojaan.

Tonttu on täytetty sahanpurulla ja siihen on käytetty monipuolisesti tuolloin saatavilla olleita materiaaleja.  Kengät on kieputettu ja sitten yhteen ommeltu olkipunosnauhasta, niiden pohjat ovat pahvia. Kasvot ovat valkoista kangasta, joihin tussilla on piirretty kasvot. Parta taas on liimattu pumpulista.

Erilaisia tonttuja

Alkujaan tontut eli haltijat olivat yliluonnollisia olentoja kansantarinoissa. Ne olivat tiettyjen rakennuksen ja paikkojen haltijoita. Oli kodinhaltijoita, sauna-, talli-, riihi- ja metsätonttuja. Kaikilla näillä oli oma tehtävänsä. Kodinhaltija oli talon henki, jota pelättiin ja kunnioitettiin. Sen uskottiin suojelevan kotia pahoilta hengiltä ja onnettomuuksilta. Tarpeen vaatiessa se myös suoritti talon töitä. Riihitonttu oli riihen vartija ja kansa uskoi sen suojelevaan voimaan. Riihtä uhkasi jatkuvasti ylikuumenemisen ja sen myötä palovaara, siksi riihitontun tärkeä tehtävä oli vahtia tulta. Tallitonttu puolestaan huolehti tallin eläimistä. Joulun kanssa näillä haltijatontuilla ei ollut mitään tekemistä. Ainoastaan se, että niitä tuli tuolloin muistaa. Vadillinen riisipuuroa vietiin jouluyöksi talliin tai navettaan, saunatontulle jätettiin hyvät löylyt ja ehkä oma vihta.

Muinainen tonttu

Tontusta löytyy maininta Mikael Agricolan suomentaman ja vuonna 1551 ilmestyneessä Dauidin Psaltarin esipuheessa, jossa hän listaa hämälaisten ja karjalaisten epäjumalia. Tontusta sanotaan: Tontu, Honen menon hallitzi, quin Piru monda willitzi eli Tonttu huoneen menon hallitsi, kuin piru monta villitsi.

Kristfrid Gananderin kirjoittaa Mythologia Fennicassa (1789) Haltia, henki, jollainen luultiin erikseen olevan jokaisella ihmisellä, tontilla, talolla, metsänlehdolla, järvellä, rahakätköllä ja kalliolla. Gananderin mukaan huoneenhaltija oli sama kuin tonttu.

Tontut eli haltijat eivät olleet joulutonttujen tapaisia tarkkailijoita ja punanuttuisia joulupukin apulaisia vaan suomalaisessa uskomusperinteessä ne olivat joskus yksisilmäisiä, toisinaan niillä oli hevosen kaviot tai kolme jalkaa. Jotta tonttu toimi talon hyväksi kannatti se pitää tyytyväisenä, kun taas suututtuaan se saattoi lähteä ja viedä talon omaisuuden ja onnen mukanaan, pahimmillaan polttaa koko paikan.

Joulutonttu

Tonttujen muuttuminen lahjojentuojiksi alkoi saksalaisessa ja ruotsalaisessa lastenkirjallisuudessa 1860–70-luvulla. Ruotsissa tonttu tuli kuuluisaksi Viktor Rydbergin joulukertomuksen Pikku-Viggen seikkailut sekä Jenny Nyströmin kuvitusten ja joulukorttien myötä. Juhani Aho suomensi Rydbergin kertomuksen vuonna 1895 nimellä Pikku Simon seikkailu jouluiltana.

Tätä ennenkin tontut olivat esiintyneet Suomessa. Helsingin Ylioppilastalolla järjestettiin vuonna 1881 suuret arpajaisjuhlat suomalaisen teatterin hyväksi. Ohjelmassa oli tonttuleikki, jossa esiintyi 12 lasta. Samassa juhlassa myytiin Tonttu-nimistä lehteä. Ennen pitkää kertomusten ja joulukorttien yleistymisen myötä joulutontut syrjäyttivät kotoisat haltijatonttumme ja kotiutuivat suomalaiseen jouluun. Syntyi punanuttuinen, valkopartainen joulupukki, mukaan liittyi joulupukin muori ja apulaisiksi ryhtyivät joulutontut.